En ole vielä päättänyt ketä äänestän tai edes mitä puoluetta tulen äänestämään. Selvää on vain, että tulen äänestämään. Samoin tiedän varmasti mitä puoluetta en missään tapauksessa äänestä:
- vihreitä (hörhöjä idealisteja suurin osa, ennalta-arvaamattomia)
- vasemmistoliittoa (en ole vieläkään antanut anteeksi Suvi-Anne Siimekselle suomalaisten velkojen lahjoitusta ulkomaisille verenimijäperintätoimistoille)
- kristillisiä (homojen vainoaminen ja aborttikielteisyys)
- sinisiä (häviävä häntäpuolue)
- perussuomalaisia (rasisteja eri muodoissaan)
- keskustapuoluetta (varsinainen mafiaveljeskunta, Sipilä pettänyt odotukset)
Jäljelle jäävät siis tällä hetkellä kokoomus, demarit ja ruotsalaiset. Ehkä puolueita tai vastaavia tulee lisääkin, esimerkiksi tämä Harkimon/Ljungnerin liike nyt saattaisi olla mahdollinen. Kokoomus on Orpon johdolla ollut suuri pettymys. Vapaavuori olisi pitänyt valita puheenjohtajaksi niin tilanne olisi nyt ihan toinen. Demarit edelleen liian vasemmalla, oikeistodemareille Lipposen/Viinasen malliin olisi tarvetta. Rinne ei ole uskottava eikä tarpeeksi karismaattinen. Ruotsalaiset ovat edelleen kielipuolue, mutta ainakin siellä on järki-ihmisiä. Vaikeaa tulee olemaan. Täytynee turvautua vaalikoneisiin ja katsella tarkkaan tv-esiintymisiä.
perjantai 14. joulukuuta 2018
torstai 4. lokakuuta 2018
Hallitus sekoilee
Harvoin on nähty yhtä jääräpäistä hallitusta kuin tämä nykyinen. Järkipuhe ei tehoa vaan vastuuministerit toistavat samoja kliseitä kuin papukaijat laput silmillä. Irtisanomissuojaa halutaan ehdottomasti lieventää. . Kuin katselisi jääkiekko-ottelua, jossa jatkuvasti vedetään kiekkoja omaan maaliin. Lakot ja jarrutukset ovat alkaneet ja seuraavalla viikolla vaikutukset ulottuvat jo satamiin ja kuljetuksiin.
Näillä näkymin demarit ovat seuraava pääministeripuolue. Kokoomus vie koko ajan puoluetta enemmän oikealle, vaikka suunnan pitäisi olla päinvastainen. Aikanaan ajattelin, että Kataisen hallitus oli huono, mutta kyllä tämä Sipilä-Orpo koalitio on pohjanoteeraus.
Ei silti, jos demarit pääsevät valtaan, ei tehtävä tule olemaan helppo. Ehkä paras ratkaisu olisi virkamieshallitus, joka tekisi tarvittavat toimenpiteet ilman poliittista painolastia.
Näillä näkymin demarit ovat seuraava pääministeripuolue. Kokoomus vie koko ajan puoluetta enemmän oikealle, vaikka suunnan pitäisi olla päinvastainen. Aikanaan ajattelin, että Kataisen hallitus oli huono, mutta kyllä tämä Sipilä-Orpo koalitio on pohjanoteeraus.
Ei silti, jos demarit pääsevät valtaan, ei tehtävä tule olemaan helppo. Ehkä paras ratkaisu olisi virkamieshallitus, joka tekisi tarvittavat toimenpiteet ilman poliittista painolastia.
keskiviikko 19. syyskuuta 2018
Irtisanomissuojasta ja vähän muustakin
Hallitus ajaa irtisanomissuojan heikentämistä pienissä, alle 20 hengen yrityksissä. Ay-liike vastustaa ja on valmis järeisiinkin toimenpiteisiin jos ei esityksestä luovuta. Mitä tästä pitäisi ajatella?
Hallitus perustelee hanketta sillä, että toteutuessaan toimenpide lisäisi työllisyyttä, kun pienet työnantajat lähtisivät joukolla palkkaamaan uusia työntekijöitä. Jos tulisi virherekrytointi, tulokkaasta päästäisiin helpolla eroon. Monet työelämän tutkijat ja asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että työllisyysvaikutusta ei juuri olisi tai se jäisi hyvin pieneksi.
Itse olisin taipuvainen olemaan samaa mieltä. Oman kokemukseni perusteella suurin syy, mikseivät pienet yritykset palkkaa lisää väkeä ei ole virherekrytointien pelko vaan työllistämisen kalleus. Palkan sivukulut ja työnantajan muut velvoitteet tekevät palkkaamisesta yksinkertaisesti liian kallista.
Olen itse ollut pienyrittäjä ja lähipiirissäni on useita yrittäjiä, kaikki pieniä. Olen myös ollut työssä useissa kymmenissä eri suuruisissa yrityksissä. Isoissa yrityksissä oli ainakin minun aikanani tavattoman helppoa irtisanoa. Järjestettiin vain yt-neuvottelut ja vedottiin taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin. Jos haluttiin päästä eroon jostain hankalasta yksittäisestä työntekijästä oli olemassa muita keinoja. Muutettiin tyypin työtehtäviä, siirrettiin hänet toiselle osastolle tai jopa "ylennettiin" hänet tehtävään jossa ei ollut mitään tekemistä eikä vaikutusvaltaa.
On totta, ettei pienellä yrittäjällä ole näitä mahdollisuuksia. Ei ole olemassa ketään, jolla olisi aikaa hoitaa vaikeita henkilökysymyksiä, tuskin edes kouluttaa ketään tehtäväänsä. Hankalaksi koetun työntekijän sopeuttaminen tai laillinen irtisanominen koeajan jälkeen vaatisi voimavaroja ja osaamista, jota pienessä yrityksessä ei yksinkertaisesti ole.
Työministeri on ponnekkaasti väittänyt, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi tulla irtisanotuksi pelkästään ns. pärstäkertoimen perusteella. Vasemmistoliiton Lii Andersson luki lausuntokierrokselle menevän tekstin radiossa ja täytyy sanoa, että ympäripyöreämpää tekstiä saa hakea. En lainkaan epäile, etteikö tällainen laki toteutuessaan mahdollistaisi irtisanomista käytännöllisesti katsoen tapauksessa kuin tapauksessa.
Oma kokemukseni on, että suomalaisilla työpaikoilla on tuhansittain ihmisiä, joista työnantaja mieluusti pääsisi eroon. On jatkuvasti sairastelevia, päihdeongelmaisia, perhe- ja lastenhoito-ongelmien kanssa kamppailevia. On liian hitaita ja työssään huolimattomia. On asiakaspalveluun sopimattomia ja huonot sosiaaliset taidot omaavia. On lintsareita. Mutta on myös paljon työntekijöitä, jotka sinänsä hallitsevat työnsä hyvin, mutta ovat muuten hankalia esimiehen kannalta. He uskaltavat kyseenalaista ja sanoa vastaan, he ovat piikki esimiehen lihassa. Olisi paljon mukavampaa työskennellä ilmapiirissä, jossa kaikki olisivat yhtä mieltä. Suomalainen esimies, joka tunnetusti ei ole huippuluokkaa, ympäröi itsensä mieluusti yes-miehillä ja naisilla.
Tämä ongelma tietysti korostuu nykytyöelämässä, jossa yritykset vaihtavat jatkuvasti omistajaa ja operatiivista johtoa. Uusi johtaja toisi mieluusti mukanaan entisistä työpaikoistaan omat luottomiehensä kun vain pääsisi eroon entisestä rupusakista. Suurissa yrityksissä tämä tietysti usein onnistuukin, pienissä on hankalampaa.
Pari muutakin näkökantaa: 20 hengen raja on keinotekoinen ja ehdottomasti liian korkea. Tuskin tällainen jaottelu on edes perustuslain hengen mukainen. Ja aina on mahdollista, että toteutuessaan käytäntö saisi jatkoa ja irtisanomissuojaa purettaisiin yhä enenevässä määrin.
Oma veikkaukseni on, että jos tämä lakiluonnos toteutuu, se johtaa aika massiiviseen irtisanomisaaltoon. Uusia työtilaisuuksia toki syntyy, mutta ei samassa määrin. Toivottavasti olen väärässä ja liian pessimistinen.
Hallitus perustelee hanketta sillä, että toteutuessaan toimenpide lisäisi työllisyyttä, kun pienet työnantajat lähtisivät joukolla palkkaamaan uusia työntekijöitä. Jos tulisi virherekrytointi, tulokkaasta päästäisiin helpolla eroon. Monet työelämän tutkijat ja asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että työllisyysvaikutusta ei juuri olisi tai se jäisi hyvin pieneksi.
Itse olisin taipuvainen olemaan samaa mieltä. Oman kokemukseni perusteella suurin syy, mikseivät pienet yritykset palkkaa lisää väkeä ei ole virherekrytointien pelko vaan työllistämisen kalleus. Palkan sivukulut ja työnantajan muut velvoitteet tekevät palkkaamisesta yksinkertaisesti liian kallista.
Olen itse ollut pienyrittäjä ja lähipiirissäni on useita yrittäjiä, kaikki pieniä. Olen myös ollut työssä useissa kymmenissä eri suuruisissa yrityksissä. Isoissa yrityksissä oli ainakin minun aikanani tavattoman helppoa irtisanoa. Järjestettiin vain yt-neuvottelut ja vedottiin taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin. Jos haluttiin päästä eroon jostain hankalasta yksittäisestä työntekijästä oli olemassa muita keinoja. Muutettiin tyypin työtehtäviä, siirrettiin hänet toiselle osastolle tai jopa "ylennettiin" hänet tehtävään jossa ei ollut mitään tekemistä eikä vaikutusvaltaa.
On totta, ettei pienellä yrittäjällä ole näitä mahdollisuuksia. Ei ole olemassa ketään, jolla olisi aikaa hoitaa vaikeita henkilökysymyksiä, tuskin edes kouluttaa ketään tehtäväänsä. Hankalaksi koetun työntekijän sopeuttaminen tai laillinen irtisanominen koeajan jälkeen vaatisi voimavaroja ja osaamista, jota pienessä yrityksessä ei yksinkertaisesti ole.
Työministeri on ponnekkaasti väittänyt, ettei ole mitenkään mahdollista, että joku voisi tulla irtisanotuksi pelkästään ns. pärstäkertoimen perusteella. Vasemmistoliiton Lii Andersson luki lausuntokierrokselle menevän tekstin radiossa ja täytyy sanoa, että ympäripyöreämpää tekstiä saa hakea. En lainkaan epäile, etteikö tällainen laki toteutuessaan mahdollistaisi irtisanomista käytännöllisesti katsoen tapauksessa kuin tapauksessa.
Oma kokemukseni on, että suomalaisilla työpaikoilla on tuhansittain ihmisiä, joista työnantaja mieluusti pääsisi eroon. On jatkuvasti sairastelevia, päihdeongelmaisia, perhe- ja lastenhoito-ongelmien kanssa kamppailevia. On liian hitaita ja työssään huolimattomia. On asiakaspalveluun sopimattomia ja huonot sosiaaliset taidot omaavia. On lintsareita. Mutta on myös paljon työntekijöitä, jotka sinänsä hallitsevat työnsä hyvin, mutta ovat muuten hankalia esimiehen kannalta. He uskaltavat kyseenalaista ja sanoa vastaan, he ovat piikki esimiehen lihassa. Olisi paljon mukavampaa työskennellä ilmapiirissä, jossa kaikki olisivat yhtä mieltä. Suomalainen esimies, joka tunnetusti ei ole huippuluokkaa, ympäröi itsensä mieluusti yes-miehillä ja naisilla.
Tämä ongelma tietysti korostuu nykytyöelämässä, jossa yritykset vaihtavat jatkuvasti omistajaa ja operatiivista johtoa. Uusi johtaja toisi mieluusti mukanaan entisistä työpaikoistaan omat luottomiehensä kun vain pääsisi eroon entisestä rupusakista. Suurissa yrityksissä tämä tietysti usein onnistuukin, pienissä on hankalampaa.
Pari muutakin näkökantaa: 20 hengen raja on keinotekoinen ja ehdottomasti liian korkea. Tuskin tällainen jaottelu on edes perustuslain hengen mukainen. Ja aina on mahdollista, että toteutuessaan käytäntö saisi jatkoa ja irtisanomissuojaa purettaisiin yhä enenevässä määrin.
Oma veikkaukseni on, että jos tämä lakiluonnos toteutuu, se johtaa aika massiiviseen irtisanomisaaltoon. Uusia työtilaisuuksia toki syntyy, mutta ei samassa määrin. Toivottavasti olen väärässä ja liian pessimistinen.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2018
Velkaantumisleikkurilla kiire
Näyttää siltä, että nyt on viimein tajuttu, että suomalaiset velkaantuvat kovaa vauhtia ja asialle pitäisi tehdä jotain. Valtiovarainministeriö on suunnittelemassa (!!!) työryhmää, joka pohtisi keinoja luotonannon rajoittamiseen. Jo on aikakin. Epäilen vain, että ollaan jo jälkijunassa ja "suunnitteleminen", "työryhmä" ja "syksyllä" eivät kuulusta hyvältä. Pitäisi panna hihat heilumaan nyt eikä viidestoista päivä.
Pankithan ovat jo nyt aika hyvässä kontrollissa. Ongelma on jossain aivan muualla: taloyhtiölainoissa, holtittomassa sijoitusasuntobuumissa, vakuudettomissa kulutusluotoissa, lainanantajien olemattomassa kontrollissa ja auttamattomasti vanhentuneessa lainsäädännössä.
Tuli jopa mieleen sellainenkin ajatus, että ehkä pankkeihin kohdistunut tiukempi valvonta ja pankkikonttoreiden alasajo on saattanut jopa pahentaa tilannetta. Ennen oli useimmilla sentään lähistöllä pankkikonttori, jonne saattoi mennä maksamaan laskunsa ja parhaassa tapauksessa juttelemaan elävän ihmisen kanssa raha-asioistaan. Nyt et pysty edes tallettamaan käteistä rahaa tai tekemään nostoja tileiltäsi ilman hirveätä vaivaa ja ongelmia. Netistä sen sijaan saat rahaa napin painalluksella.
Pankithan ovat jo nyt aika hyvässä kontrollissa. Ongelma on jossain aivan muualla: taloyhtiölainoissa, holtittomassa sijoitusasuntobuumissa, vakuudettomissa kulutusluotoissa, lainanantajien olemattomassa kontrollissa ja auttamattomasti vanhentuneessa lainsäädännössä.
Tuli jopa mieleen sellainenkin ajatus, että ehkä pankkeihin kohdistunut tiukempi valvonta ja pankkikonttoreiden alasajo on saattanut jopa pahentaa tilannetta. Ennen oli useimmilla sentään lähistöllä pankkikonttori, jonne saattoi mennä maksamaan laskunsa ja parhaassa tapauksessa juttelemaan elävän ihmisen kanssa raha-asioistaan. Nyt et pysty edes tallettamaan käteistä rahaa tai tekemään nostoja tileiltäsi ilman hirveätä vaivaa ja ongelmia. Netistä sen sijaan saat rahaa napin painalluksella.
perjantai 6. heinäkuuta 2018
Olemassaolon taistelu
on tullut työpaikoille. Kun valtaosa työpaikoista alkaa olla määrä- tai osa-aikaisia, tilapäisiä tai projektiluontoisia, on selvä että taistelu niistä kiihtyy. Niilläkin onnellisilla, joilla on vakinainen ja ehkä jopa kohtalaisen hyvin palkattu työpaikka on omat ongelmansa.
En ole ollut työelämässä 2000-luvun alun jälkeen, mutta kun olen sivusta seurannut lähipiirin ja tuttavien kokemuksia ei vaikuta siltä, että tilanne olisi mennyt ainakaan parempaan suuntaan. Jo silloin kun vielä olin "kentällä" alkoi meno olla aika tappavaa. Epävarmuus omasta asemasta ja työpaikan säilymisestä sai ihmiset näkemään toisensa uhkana, jota torjumaan kehitettiin mitä moninaisimpia torjuntakeinoja. Poissa oli yhteisöllisyys ja se leppoisa työilmapiiri, joka leimasi työelämäni alkutaipaleita.
Kun yritän muistella, milloin tämä kehityssuunta alkoi täällä Suomessa, tulee mieleeni ensimmäisenä 90-luvun lama. Sitä ennen, vielä 80-luvun loppupuolella, yhteiseen hiileen puhallettiin ja ilmapiiri oli toiverikas. Työpaikoilla oli innostunut tunnelma ja työkavereista tuli monesti suorastaan ystäviä. Työpaikka on kuin toinen koti. Sitten alkoi lama, yt-neuvottelut, lomautukset ja irtisanomiset ja kaikki muuttui. Työpaikat myytiin alta pois, firmoja fuusioitiin toisiin. Työtehtäviä lakkautettiin. Eläkkeelle lähtijöiden tilalle ei palkattu uusia. Sijaisia ei palkattu ja palkattomat ylityöt olivat monelle ainoa mahdollisuus selvitä töistään.
Ei ihme, jos nuoret eivät uskalla perustaa perhettä ja hankkia lapsia. Kuka uskaltaa olla poissa työpaikaltaan edes muutamaa kuukautta? Kun tulet takaisin, on ihme jos sinulla edes on työpaikkaa. Työtehtäväsi on jaettu muille ja työpisteesi on vallattu. Asema, jonka eteen olet tehnyt ehkä monta vuotta töitä, on menetetty. Parhaassakin tapauksessa kiinnostavimmat työsi ja entiset asiakassuhteesi ovat mennyttä ja saat alkaa kaiken alusta paljon entistä huonommista lähtökohdista.
Kaikenlainen kyräily ja klikkiytyminen työpaikoilla on lisääntynyt. Koko ajan etsitään toisista vikoja ja moittimisen aihetta jota voisi käyttää oman aseman pönkittämiseen. Omaa osaamista varjellaan eikä sitä missään nimessä jaeta muille. Uudelle tai muuten uhkaavalle kollegalle ei kerrota mitään hyödyllistä, päinvastoin hänelle asetetaan ansoja, joihin hänen toivotaan lankeavan.
Monesti työntekijä on oman alueensa paras asiantuntija ja voisi halutessaan tehdä paljon uuden kehittämiseksi ja työtapojen parantamiseksi. Nykytilanteessa näin ei tehdä, sillä uudistukset saattaisivat viedä alta oman työpaikan. Jotenkin on elantonsa ansaittava.
Pelottavaa ajatella, jos tämä toimintamalli koskee myös koko maan kehityksestä vastaavaa virkamieskuntaa ja hallintoa. Siitä minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta epäilen suuresti, että näin on. Miksi ihmeessä pitää luoda uusi 18 maakunnan hallintohimmeli? Jotta saataisiin lisää mehukkaita virkoja puoluepolitiikassa ansioituneille?
En ole ollut työelämässä 2000-luvun alun jälkeen, mutta kun olen sivusta seurannut lähipiirin ja tuttavien kokemuksia ei vaikuta siltä, että tilanne olisi mennyt ainakaan parempaan suuntaan. Jo silloin kun vielä olin "kentällä" alkoi meno olla aika tappavaa. Epävarmuus omasta asemasta ja työpaikan säilymisestä sai ihmiset näkemään toisensa uhkana, jota torjumaan kehitettiin mitä moninaisimpia torjuntakeinoja. Poissa oli yhteisöllisyys ja se leppoisa työilmapiiri, joka leimasi työelämäni alkutaipaleita.
Kun yritän muistella, milloin tämä kehityssuunta alkoi täällä Suomessa, tulee mieleeni ensimmäisenä 90-luvun lama. Sitä ennen, vielä 80-luvun loppupuolella, yhteiseen hiileen puhallettiin ja ilmapiiri oli toiverikas. Työpaikoilla oli innostunut tunnelma ja työkavereista tuli monesti suorastaan ystäviä. Työpaikka on kuin toinen koti. Sitten alkoi lama, yt-neuvottelut, lomautukset ja irtisanomiset ja kaikki muuttui. Työpaikat myytiin alta pois, firmoja fuusioitiin toisiin. Työtehtäviä lakkautettiin. Eläkkeelle lähtijöiden tilalle ei palkattu uusia. Sijaisia ei palkattu ja palkattomat ylityöt olivat monelle ainoa mahdollisuus selvitä töistään.
Ei ihme, jos nuoret eivät uskalla perustaa perhettä ja hankkia lapsia. Kuka uskaltaa olla poissa työpaikaltaan edes muutamaa kuukautta? Kun tulet takaisin, on ihme jos sinulla edes on työpaikkaa. Työtehtäväsi on jaettu muille ja työpisteesi on vallattu. Asema, jonka eteen olet tehnyt ehkä monta vuotta töitä, on menetetty. Parhaassakin tapauksessa kiinnostavimmat työsi ja entiset asiakassuhteesi ovat mennyttä ja saat alkaa kaiken alusta paljon entistä huonommista lähtökohdista.
Kaikenlainen kyräily ja klikkiytyminen työpaikoilla on lisääntynyt. Koko ajan etsitään toisista vikoja ja moittimisen aihetta jota voisi käyttää oman aseman pönkittämiseen. Omaa osaamista varjellaan eikä sitä missään nimessä jaeta muille. Uudelle tai muuten uhkaavalle kollegalle ei kerrota mitään hyödyllistä, päinvastoin hänelle asetetaan ansoja, joihin hänen toivotaan lankeavan.
Monesti työntekijä on oman alueensa paras asiantuntija ja voisi halutessaan tehdä paljon uuden kehittämiseksi ja työtapojen parantamiseksi. Nykytilanteessa näin ei tehdä, sillä uudistukset saattaisivat viedä alta oman työpaikan. Jotenkin on elantonsa ansaittava.
Pelottavaa ajatella, jos tämä toimintamalli koskee myös koko maan kehityksestä vastaavaa virkamieskuntaa ja hallintoa. Siitä minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta epäilen suuresti, että näin on. Miksi ihmeessä pitää luoda uusi 18 maakunnan hallintohimmeli? Jotta saataisiin lisää mehukkaita virkoja puoluepolitiikassa ansioituneille?
tiistai 3. heinäkuuta 2018
Mitä on työttömyys?
Työttömyyden käsite tuntuu Suomessa olevan hyvin tulkinnanvarainen juttu. On olemassa erilaisia tilastoja, työministeriön luvut, tilastokeskuksen tilastot, työllisyysprosentti jne. Kuka oikein on työtön? Tuntuu, että jokainen taho tulkitsee asiaa omien intressiensä mukaan.
Yksinkertaisin määritelmä lienee, että työttömyys on työkykyisten jäämistä työvoiman ulkopuolelle. Kuinka paljon ulkopuolella pitäisi olla? Onko henkilö, joka tilastointiviikolla on tehnyt vähintään tunnin ansiotyötä todella työllinen eikä työtön, niin kuin tilastot tulkitsevat?
Ammoisina aikoina, Kekkosen valtakaudella, oli katastrofi kun työttömiä oli muistaakseni noin 60.000. Presidentti julisti, että kysymyksessä on kansallinen hätätila ja polkaisi pystyyn hätätilahallituksen asiaa hoitamaan. Taisivat tilastot olla siihen aikaan vähän eri tavalla rakennettuja. Veikkaan, että silloinen käsitys työttömyydestä oli lähempänä nykyistä käsitettä "laaja työttömyys", josta julkisuudessa ei juuri puhuta, koska se olisi vallassaolijoille liian kiusallista.
Huhtikuussa 2018 laaja työttömyys Suomessa oli 17,8 prosenttia eli noin 467.400 henkeä. Tällöin työttömiksi on luettu paitsi työttömät työnhakijat myös palkkatuella työllistetyt sekä työvoimakoulutuksessa ja vastaavissa palveluissa olevat. Ja täytyy muistaa että työssä olevien tilastoon pääsee kun on tehnyt viikossa tunninkin ansiotyötä. Ei hyvältä näytä. Tässä luvussa on nousua viime vuodesta noin 30.600 henkeä.
Tämän kevään aikana on kiistan aiheena olleet erilaiset aktiivimallit, joilla työttömiä patistetaan töihin. Olen käsittänyt, että perusperiaatteena on, että kolmen kuukauden aikana on tehtävä vähintään 18 tuntia työtä karenssilta välttyäkseen. Malli muuttaa työttömyysturvan entistä sekavammaksi, sillä esimerkiksi jos ansiot nousevat yli 300 euron per kk, joutuu ns. sovitellun päivärahan piiriin. Lienee todistettua, että tämä käytäntö on tulkinnanvaraista ja useimmiten saa aikaan katkoja päivärahan maksatuksessa.
Malli ei missään tapauksessa valmis, minkä työministeri itsekin tunnustaa . Jossain televisiohaastattelussa hän myönsi, että alun perin oli tarkoitus siirtyä aktiivimalleihin vasta ensi vuoden alussa, jolloin otetaan käyttöön kansallinen tulorekisteri = järjestelmä jonne palkka- ja tulotiedot siirtyvät reaaliaikaisesti. Ilmeisesti poliittinen paine - pääministeripuolueen kiihkeä halu päästä tavoiteltuun 73 prosentin työllisyysasteeseen - aiheutti aktiivimallien aikaistuksen.
Mitä sitten pitäisi työttömyydelle tehdä? Näin puusta katsoen vaikuttaa siltä, että painetta on koko ajan pantu melkein pelkästään työttömille. Työnantajia kohdellaan melkein silkkihansikkain. He saavat työvoimaa käyttöönsä melkein ilmaiseksi työharjoittelijoina ja tukityöllistettyinä. Miksi maksaa palkkaa, kun ilmaiseksikin saa? Pulaa ei ole työvoimasta vaan palkanmaksajista.
Suomi ei tietysti ole ainoa maa, joka kamppailee työttömyyden ja muiden globalisaation aiheuttamien ongelmien kanssa. Miten tämä kaikki vaikutta ilmapiiriin työpaikoilla, ihmisten mielenterveyteen, haluun tehdä tarvittavia uudistuksia ja luoda uutta, tulevaisuuden uskoon ja moniin muihin asioihin?
Siitä seuraavassa kirjoituksessa.
Yksinkertaisin määritelmä lienee, että työttömyys on työkykyisten jäämistä työvoiman ulkopuolelle. Kuinka paljon ulkopuolella pitäisi olla? Onko henkilö, joka tilastointiviikolla on tehnyt vähintään tunnin ansiotyötä todella työllinen eikä työtön, niin kuin tilastot tulkitsevat?
Ammoisina aikoina, Kekkosen valtakaudella, oli katastrofi kun työttömiä oli muistaakseni noin 60.000. Presidentti julisti, että kysymyksessä on kansallinen hätätila ja polkaisi pystyyn hätätilahallituksen asiaa hoitamaan. Taisivat tilastot olla siihen aikaan vähän eri tavalla rakennettuja. Veikkaan, että silloinen käsitys työttömyydestä oli lähempänä nykyistä käsitettä "laaja työttömyys", josta julkisuudessa ei juuri puhuta, koska se olisi vallassaolijoille liian kiusallista.
Huhtikuussa 2018 laaja työttömyys Suomessa oli 17,8 prosenttia eli noin 467.400 henkeä. Tällöin työttömiksi on luettu paitsi työttömät työnhakijat myös palkkatuella työllistetyt sekä työvoimakoulutuksessa ja vastaavissa palveluissa olevat. Ja täytyy muistaa että työssä olevien tilastoon pääsee kun on tehnyt viikossa tunninkin ansiotyötä. Ei hyvältä näytä. Tässä luvussa on nousua viime vuodesta noin 30.600 henkeä.
Tämän kevään aikana on kiistan aiheena olleet erilaiset aktiivimallit, joilla työttömiä patistetaan töihin. Olen käsittänyt, että perusperiaatteena on, että kolmen kuukauden aikana on tehtävä vähintään 18 tuntia työtä karenssilta välttyäkseen. Malli muuttaa työttömyysturvan entistä sekavammaksi, sillä esimerkiksi jos ansiot nousevat yli 300 euron per kk, joutuu ns. sovitellun päivärahan piiriin. Lienee todistettua, että tämä käytäntö on tulkinnanvaraista ja useimmiten saa aikaan katkoja päivärahan maksatuksessa.
Malli ei missään tapauksessa valmis, minkä työministeri itsekin tunnustaa . Jossain televisiohaastattelussa hän myönsi, että alun perin oli tarkoitus siirtyä aktiivimalleihin vasta ensi vuoden alussa, jolloin otetaan käyttöön kansallinen tulorekisteri = järjestelmä jonne palkka- ja tulotiedot siirtyvät reaaliaikaisesti. Ilmeisesti poliittinen paine - pääministeripuolueen kiihkeä halu päästä tavoiteltuun 73 prosentin työllisyysasteeseen - aiheutti aktiivimallien aikaistuksen.
Mitä sitten pitäisi työttömyydelle tehdä? Näin puusta katsoen vaikuttaa siltä, että painetta on koko ajan pantu melkein pelkästään työttömille. Työnantajia kohdellaan melkein silkkihansikkain. He saavat työvoimaa käyttöönsä melkein ilmaiseksi työharjoittelijoina ja tukityöllistettyinä. Miksi maksaa palkkaa, kun ilmaiseksikin saa? Pulaa ei ole työvoimasta vaan palkanmaksajista.
Suomi ei tietysti ole ainoa maa, joka kamppailee työttömyyden ja muiden globalisaation aiheuttamien ongelmien kanssa. Miten tämä kaikki vaikutta ilmapiiriin työpaikoilla, ihmisten mielenterveyteen, haluun tehdä tarvittavia uudistuksia ja luoda uutta, tulevaisuuden uskoon ja moniin muihin asioihin?
Siitä seuraavassa kirjoituksessa.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2018
Konkurssilain ja ulosoton uudistusta kaivataan
Tällä hetkellä Suomessa on menossa holtiton lainantarjonta. Asialla eivät juuri ole pankit vaan mieletön määrä yksityisiä lainantarjoajia. Omaan sähköpostiini tulvii lainatarjouksia - päivittäinen saldo on yleensä puolisen tusinaa. Pikavippilainasäännösten muuttaminen ei parantanut vaan päinvastoin pahensi asiaa. Nyt tarjotaan ja otetaan entistä suurempia lainoja. Tuntuu, että näillä velantarjoajilla ei ole minkäänlaista vastuuta. Jos velallinen ei pysty maksamaan, ulosottoon vaan.
Suomen konkurssilainsäädäntö on pääosin 150 vuoden takaista (v.1868 konkurssisääntö). Tässä ajassa maailma on muuttunut kokonaan toisenlaiseksi. Miten Runeberg kirjoittikaan: "Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää" tai jotain sinne päin. Lakia on toki uudistettu, mm. v.2004 säädettiin uusi konkurssilaki ja samoihin aikoihin säädettiin laki yksityishenkilön velkajärjestelystä. Mikään näistä uudistuksista ei ole ratkaissut pahimpia ongelmia, ne ovat tarjonneet vain laastaria haavoille ja jonkinlaista silmänlumetta.
Ennustan, että velkaongelmat tulevat lähimmän viiden vuoden aikana pahenemaan siinä määrin, että jollei mitään tehdä tilanne kriisiytyy pahasti. Velat lankeavat maksettaviksi, korot nousevat, yrityksiä menee konkurssiin ja lopettaa toimintansa, työttömyys nousee ennätyslukemin ja ihmisten yleinen agressiivisuus lisääntyy. Nykyinen tilanne johtaa siihen, että osa kansasta syrjäytyy lopullisesti.
Kun konkurssilainsäädäntö aikanaan luotiin, olettamus oli, että velallinen on aina yksityishenkilö ja velkoja jokin julkisoikeudellinen yhteisö (valtion laitos kuten Kela, verottaja tms). Nyt velkojat ovat yksityishenkilöitä tai perintäfirmoja joille lainasaatavat on myyty. Ulosotto toimii mekaanisesti eikä moni velallinen milloinkaan pääse veloistaan. Yleinen vanhenemisaika on 15 vuotta, mutta tähänkin velkojalle löytyy porsaanreikiä ja velalliselle ansoja, joihin voi astua. Velat kasvavat uskomattoman nopeasti korkoa korolle eikä satunnainen lyhennys (esimerkiksi ylimääräinen tulo kuten veronpalautus, jonka ulosottomies automaattisesti kuittaa) tilannetta paranna. Jokaisesta lyhennyksestä tai perittävästä määrästä menee osa ulosottomiehelle ja osalla "lyhennetään velkoja". Käytännössä pääoma ei lyhene vaan peritty raha menee korkojen lyhennykseksi. Velka kasvaa kasvamistaan.
Useimmissa länsimaissa on huomattavasti liberaalimpi käytäntö. Sallitaan ns. henkilökohtainen konkurssi, joka tarkoittaa yksityishenkilöille mahdollisuutta vapautua veloistaan henkilökohtaisen konkurssin kautta. Toki Suomessakin laki mahdollistaa luonnollisen henkilön konkurssin, mutta se ei vapauta häntä veloistaan eli on yhtä tyhjän kanssa. Tällainen vapauttava lainsäädäntö on jossain muodossa voimassa ainakin USA:ssa, Kanadassa, Belgiassa, Ranskassa, Britanniassa ja Espanjassa. Toki on rajoittavia säädöksiä esimerkiksi rikosperusteisille veloille, mutta kaiken kaikkiaan tämä menettely ei syrjäytä ihmisiä kuten Suomen nykyinen järjestelmä. On tunnustettava, että velan myöntäjällä on vastuunsa, josta ei pitäisi voida laistaa. Viime kädessä nykyinen järjestelmä on yksi niitä kuuluisia työllistymisen esteitä ja rakenteellisia virheitä, jotka viime kädessä koituvat meidän kaikkien maksettavaksi.
Suomen konkurssilainsäädäntö on pääosin 150 vuoden takaista (v.1868 konkurssisääntö). Tässä ajassa maailma on muuttunut kokonaan toisenlaiseksi. Miten Runeberg kirjoittikaan: "Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää" tai jotain sinne päin. Lakia on toki uudistettu, mm. v.2004 säädettiin uusi konkurssilaki ja samoihin aikoihin säädettiin laki yksityishenkilön velkajärjestelystä. Mikään näistä uudistuksista ei ole ratkaissut pahimpia ongelmia, ne ovat tarjonneet vain laastaria haavoille ja jonkinlaista silmänlumetta.
Ennustan, että velkaongelmat tulevat lähimmän viiden vuoden aikana pahenemaan siinä määrin, että jollei mitään tehdä tilanne kriisiytyy pahasti. Velat lankeavat maksettaviksi, korot nousevat, yrityksiä menee konkurssiin ja lopettaa toimintansa, työttömyys nousee ennätyslukemin ja ihmisten yleinen agressiivisuus lisääntyy. Nykyinen tilanne johtaa siihen, että osa kansasta syrjäytyy lopullisesti.
Kun konkurssilainsäädäntö aikanaan luotiin, olettamus oli, että velallinen on aina yksityishenkilö ja velkoja jokin julkisoikeudellinen yhteisö (valtion laitos kuten Kela, verottaja tms). Nyt velkojat ovat yksityishenkilöitä tai perintäfirmoja joille lainasaatavat on myyty. Ulosotto toimii mekaanisesti eikä moni velallinen milloinkaan pääse veloistaan. Yleinen vanhenemisaika on 15 vuotta, mutta tähänkin velkojalle löytyy porsaanreikiä ja velalliselle ansoja, joihin voi astua. Velat kasvavat uskomattoman nopeasti korkoa korolle eikä satunnainen lyhennys (esimerkiksi ylimääräinen tulo kuten veronpalautus, jonka ulosottomies automaattisesti kuittaa) tilannetta paranna. Jokaisesta lyhennyksestä tai perittävästä määrästä menee osa ulosottomiehelle ja osalla "lyhennetään velkoja". Käytännössä pääoma ei lyhene vaan peritty raha menee korkojen lyhennykseksi. Velka kasvaa kasvamistaan.
Useimmissa länsimaissa on huomattavasti liberaalimpi käytäntö. Sallitaan ns. henkilökohtainen konkurssi, joka tarkoittaa yksityishenkilöille mahdollisuutta vapautua veloistaan henkilökohtaisen konkurssin kautta. Toki Suomessakin laki mahdollistaa luonnollisen henkilön konkurssin, mutta se ei vapauta häntä veloistaan eli on yhtä tyhjän kanssa. Tällainen vapauttava lainsäädäntö on jossain muodossa voimassa ainakin USA:ssa, Kanadassa, Belgiassa, Ranskassa, Britanniassa ja Espanjassa. Toki on rajoittavia säädöksiä esimerkiksi rikosperusteisille veloille, mutta kaiken kaikkiaan tämä menettely ei syrjäytä ihmisiä kuten Suomen nykyinen järjestelmä. On tunnustettava, että velan myöntäjällä on vastuunsa, josta ei pitäisi voida laistaa. Viime kädessä nykyinen järjestelmä on yksi niitä kuuluisia työllistymisen esteitä ja rakenteellisia virheitä, jotka viime kädessä koituvat meidän kaikkien maksettavaksi.
lauantai 30. kesäkuuta 2018
Asuntoyhtiölainat ongelmana
Suomalainen asuntoyhtiömalli on tiettävästi ainutlaatuinen. Aivan samanlaista ei ole muualla. Tähän saakka se on toiminut hyvin, mutta viimeaikaiset muutokset lainsäädännössä ja asunnonostajien rakenteessa eivät lupaa hyvää.
Ostaessaan asuntoa ihmiset eivät yleensä miellä, etteivät he ole ostamassa asuntoa vaan osuuden asunto-osakeyhtiön osakekannasta.. Tällä osuudella he hallitsevat "omaa" asuntoaan. Samalla he ovat kuitenkin omalla osuudellaan vastuussa yhtiön lainoista ja muista velvoitteista. Näihin päiviin asti on ollut tavallista, että yhtiölainat ovat suhteellisen pieniä, ehkä 15-30 prosenttia ostettavan asunnon arvosta. Nyt on tilanne muuttunut.
Kun asuntoon pääsee kiinni maksamalla vain murto-osan asunnon todellisesta myyntihinnasta, ostajien rakenne on muuttumassa. Ostajiksi tulvii sekä sijoittajia että asunnontarvitsijoita, joilla ei oikeastaan olisi hankintaansa varaa. Aluksi kaikki menee hyvin, sillä ensimmäisinä vuosina ei taloyhtiö- ja tonttilainoja usein tarvitse lyhentää. Kun lyhennykset alkavat on todennäköistä, että monet sijoittajat ovat asuntonsa myyneet ja siirtyneet seuraavaan edulliseen uusrakennuskohteeseen. Osalle vähävaraisista asunnonostajista korotetut vastikkeet ja alkavat lyhennykset tulevat varmasti shokkina, josta kaikki eivät selviä. Ja selviämättömien osuus lankeaa taloyhtiön muiden osakkaiden maksettavaksi. Taloyhtiölainojen riskejä on aliarvioitu.
Tuntuuko tutulta? Ihan kuin lukisi kuvausta jenkkien subprimelainoista. Erona on vain se, että Suomen lainsäädäntö kohtelee asuntovelallista aika lailla toisin kuin jenkeissä, jossa velasta pääsee eroon luopumalla asunnosta. Suomessa hankittu velka säilyy, vaikkei velan kohdetta enää olisi olemassakaan.
Jos ja kun ongelmat alkavat, seuraukset ulottuvat laajalle. Markkinoille tulvii myytäviä asuntoja ja asuntojen hinnat laskevat. Hyvä asia sinänsä, mutta entä kun koko omaisuus on kiinni asunnossa jota ei saa kaupaksi. Sijoittajat eivät enää tahdo löytää maksavia vuokralaisia asuntoihinsa. Koko asuntomarkkina on sekaisin. Asunto-osakeyhtiöitä menee konkurssiin ja valtiota/kuntia huudetaan apuun.
Eräs pienempi, mutta mainitsemisen arvoinen paha on tilanteen vaikutus vanhoihin asuntoihin. Kun ostajat on totutettu siihen, että pääsevät pienellä alkupanostuksella sisään aivan tuliterään asuntoon, he alkavat pitää tätä normaalina. Vanhat remontoitavat kerrostaloasunnot eivät tahdo enää käydä kaupaksi, varsinkin kun remontoiminen on samaan aikaan tehty hankalaksi ja kalliiksi. Asunto-osakeyhtiölaki on muutama vuosi sitten muuttunut siten, että käytännöllisesti katsoen jokaisesta remontista on ilmoitettava taloyhtiölle ja remontilla pitää olla valvoja. Lisäksi on tullut voimaan asbestilainsäädäntö, jossa on kovat vaatimukset asbestia sisältäville kohteille, vaikka alan asiantuntijoita ja tarkastajia on tarpeeseen nähden mitätön määrä. Ei ihme, että ihmiset eivät halua enää remontoida.
Ostaessaan asuntoa ihmiset eivät yleensä miellä, etteivät he ole ostamassa asuntoa vaan osuuden asunto-osakeyhtiön osakekannasta.. Tällä osuudella he hallitsevat "omaa" asuntoaan. Samalla he ovat kuitenkin omalla osuudellaan vastuussa yhtiön lainoista ja muista velvoitteista. Näihin päiviin asti on ollut tavallista, että yhtiölainat ovat suhteellisen pieniä, ehkä 15-30 prosenttia ostettavan asunnon arvosta. Nyt on tilanne muuttunut.
Kun asuntoon pääsee kiinni maksamalla vain murto-osan asunnon todellisesta myyntihinnasta, ostajien rakenne on muuttumassa. Ostajiksi tulvii sekä sijoittajia että asunnontarvitsijoita, joilla ei oikeastaan olisi hankintaansa varaa. Aluksi kaikki menee hyvin, sillä ensimmäisinä vuosina ei taloyhtiö- ja tonttilainoja usein tarvitse lyhentää. Kun lyhennykset alkavat on todennäköistä, että monet sijoittajat ovat asuntonsa myyneet ja siirtyneet seuraavaan edulliseen uusrakennuskohteeseen. Osalle vähävaraisista asunnonostajista korotetut vastikkeet ja alkavat lyhennykset tulevat varmasti shokkina, josta kaikki eivät selviä. Ja selviämättömien osuus lankeaa taloyhtiön muiden osakkaiden maksettavaksi. Taloyhtiölainojen riskejä on aliarvioitu.
Tuntuuko tutulta? Ihan kuin lukisi kuvausta jenkkien subprimelainoista. Erona on vain se, että Suomen lainsäädäntö kohtelee asuntovelallista aika lailla toisin kuin jenkeissä, jossa velasta pääsee eroon luopumalla asunnosta. Suomessa hankittu velka säilyy, vaikkei velan kohdetta enää olisi olemassakaan.
Jos ja kun ongelmat alkavat, seuraukset ulottuvat laajalle. Markkinoille tulvii myytäviä asuntoja ja asuntojen hinnat laskevat. Hyvä asia sinänsä, mutta entä kun koko omaisuus on kiinni asunnossa jota ei saa kaupaksi. Sijoittajat eivät enää tahdo löytää maksavia vuokralaisia asuntoihinsa. Koko asuntomarkkina on sekaisin. Asunto-osakeyhtiöitä menee konkurssiin ja valtiota/kuntia huudetaan apuun.
Eräs pienempi, mutta mainitsemisen arvoinen paha on tilanteen vaikutus vanhoihin asuntoihin. Kun ostajat on totutettu siihen, että pääsevät pienellä alkupanostuksella sisään aivan tuliterään asuntoon, he alkavat pitää tätä normaalina. Vanhat remontoitavat kerrostaloasunnot eivät tahdo enää käydä kaupaksi, varsinkin kun remontoiminen on samaan aikaan tehty hankalaksi ja kalliiksi. Asunto-osakeyhtiölaki on muutama vuosi sitten muuttunut siten, että käytännöllisesti katsoen jokaisesta remontista on ilmoitettava taloyhtiölle ja remontilla pitää olla valvoja. Lisäksi on tullut voimaan asbestilainsäädäntö, jossa on kovat vaatimukset asbestia sisältäville kohteille, vaikka alan asiantuntijoita ja tarkastajia on tarpeeseen nähden mitätön määrä. Ei ihme, että ihmiset eivät halua enää remontoida.
perjantai 29. kesäkuuta 2018
Mietteitä sijoitusasuntobuumin syistä ja seurauksista
Miksi kaikki kynnelle kykenevät ovat viimeisten parin vuoden aikana yht´äkkiä innostuneet hankkimaan sijoitusasunnon tai useampia? Ja miksi tämä on voisi olla ongelma, vuokra-asuntojahan kaivataan?
Perimmäisenä syynä on tietysti ollut alhainen korkotaso ja velkarahan saannin helppous. Jos ylimääräistä rahaa on, sille on ollut vaikea löytää tuottoisaa kohdetta. Pankeista ei ole saanut mitään korkoa ja osamarkkinat ovat monelle liian monimutkaisia ja hankalia. Omistusasunto jonka panee vuokralle on selkeä kohde. Jos ei tyri asunnon eikä vuokralaisen valinnassa ei epäonnistumisen vaaraa ole. Jos omat rahat eivät riitä, velkaa on hyvin saatavissa. Vuokralaisen maksama vuokra kattaa asunnon hankinnasta koituneet kulut ja tuottoa jää mukavasti. Arvonnousuakin on asunnolle odotettavissa. Mikä voisi mennä pieleen? Sitä paitsi, ainahan asunnosta pääsee helposti ja voitolla eroon.
Aika moni nyt asuntomarkkinoilla toimiva ei ole koskaan elänyt korkeiden korkojen ja asuntojen hintaromahduksen aikaa. 80-90 luvun vaihteen lamassa korot huitelivat parhaimmillaan 16-18 prosentissa ja monella paikkakunnalla asuntojen hinnat putosivat puoleen. Mikään ei ole mahdotonta.
Euroalueen rahapolitiikka tulee todennäköisesti kiristymään lähiaikoina ja korkojen nousu, tosin näillä näkymin maltillinen, on odotettavissa. Euroopan keskuspankki ei enää tule työntämään rahaa markkinoille. Jos poliittinen epävarmuus (Brexit, Trump jne) pahenee maailmantalous saattaa kärsiä ja nousukausi kääntyä laskuun.
Meillä on Suomessa kotoisia rakenteita, jotka ovat mahdollistaneet nykyisen sijoitus/vuokra-asuntomarkkinan syntymisen. Asuntotuki on yksi tärkeimmistä. "Hyviä" vuokralaisia sijoitusasuntoihin on riittänyt kun yhteiskunta (tällä hetkellä Kela) on maksanut pääosan vuokrasta. Entä jos ei enää maksakaan? Asumistukimenojen paisuminen on ollut sitä luokkaa, että pian on asialle tehtävä jotain. Saattaa olla, että hyvistä vuokralaisista pian kilpaillaan.
Asuntotuotanto on kasvanut voimakkaasti parin viime vuoden aikana ja valta-osa uusista asunnoista on mennyt sijoittajille. Osa sijoittajista on isoja valtakunnallisia toimijoita tyyppiä Kojamo , osa sijoitusrahastoja ja osa yksityisiä. On luotu rakenteita, joiden avulla asuntoon on päässyt kiinni hyvin pienellä pääomalla, jonka senkin on voinut ottaa velaksi. Esimerkki pääkaupunkiseudulta: ostat 200 tuhannen tonnin pienasunnon, mutta maksat siitä vain 15-30%. Loppu on taloyhtiövelkaa jota ei tarvitse lyhentää pariin vuoteen. Puuttuvat 15-30 tuhatta saat helposti kokoon vaikka pikavipeistä. Jos sijoitusasuntosi on vaikka 27 neliön yksiö, saat siitä helposti vuokraa 800-900 euroa kuukaudessa. Ei ihme, että pienet asunnot uusissa taloissa käyvät kaupaksi.
Perimmäisenä syynä on tietysti ollut alhainen korkotaso ja velkarahan saannin helppous. Jos ylimääräistä rahaa on, sille on ollut vaikea löytää tuottoisaa kohdetta. Pankeista ei ole saanut mitään korkoa ja osamarkkinat ovat monelle liian monimutkaisia ja hankalia. Omistusasunto jonka panee vuokralle on selkeä kohde. Jos ei tyri asunnon eikä vuokralaisen valinnassa ei epäonnistumisen vaaraa ole. Jos omat rahat eivät riitä, velkaa on hyvin saatavissa. Vuokralaisen maksama vuokra kattaa asunnon hankinnasta koituneet kulut ja tuottoa jää mukavasti. Arvonnousuakin on asunnolle odotettavissa. Mikä voisi mennä pieleen? Sitä paitsi, ainahan asunnosta pääsee helposti ja voitolla eroon.
Aika moni nyt asuntomarkkinoilla toimiva ei ole koskaan elänyt korkeiden korkojen ja asuntojen hintaromahduksen aikaa. 80-90 luvun vaihteen lamassa korot huitelivat parhaimmillaan 16-18 prosentissa ja monella paikkakunnalla asuntojen hinnat putosivat puoleen. Mikään ei ole mahdotonta.
Euroalueen rahapolitiikka tulee todennäköisesti kiristymään lähiaikoina ja korkojen nousu, tosin näillä näkymin maltillinen, on odotettavissa. Euroopan keskuspankki ei enää tule työntämään rahaa markkinoille. Jos poliittinen epävarmuus (Brexit, Trump jne) pahenee maailmantalous saattaa kärsiä ja nousukausi kääntyä laskuun.
Meillä on Suomessa kotoisia rakenteita, jotka ovat mahdollistaneet nykyisen sijoitus/vuokra-asuntomarkkinan syntymisen. Asuntotuki on yksi tärkeimmistä. "Hyviä" vuokralaisia sijoitusasuntoihin on riittänyt kun yhteiskunta (tällä hetkellä Kela) on maksanut pääosan vuokrasta. Entä jos ei enää maksakaan? Asumistukimenojen paisuminen on ollut sitä luokkaa, että pian on asialle tehtävä jotain. Saattaa olla, että hyvistä vuokralaisista pian kilpaillaan.
Asuntotuotanto on kasvanut voimakkaasti parin viime vuoden aikana ja valta-osa uusista asunnoista on mennyt sijoittajille. Osa sijoittajista on isoja valtakunnallisia toimijoita tyyppiä Kojamo , osa sijoitusrahastoja ja osa yksityisiä. On luotu rakenteita, joiden avulla asuntoon on päässyt kiinni hyvin pienellä pääomalla, jonka senkin on voinut ottaa velaksi. Esimerkki pääkaupunkiseudulta: ostat 200 tuhannen tonnin pienasunnon, mutta maksat siitä vain 15-30%. Loppu on taloyhtiövelkaa jota ei tarvitse lyhentää pariin vuoteen. Puuttuvat 15-30 tuhatta saat helposti kokoon vaikka pikavipeistä. Jos sijoitusasuntosi on vaikka 27 neliön yksiö, saat siitä helposti vuokraa 800-900 euroa kuukaudessa. Ei ihme, että pienet asunnot uusissa taloissa käyvät kaupaksi.
maanantai 25. kesäkuuta 2018
Asumiseen liittyvät ongelmat
Omistusasunto on vuosikymmeniä ollut se paras vaihtoehto. Varma sijoitus, joka säilyttää arvonsa ja antaa omistajalleen turvaa kaikissa olosuhteissa. Enää asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Tällä hetkellä saattaisi olla viisaampaa asua vuokralla, jos sopiva asunto löytyy. Miksi ihmeessä?
Ongelmat ovat erilaisia eri puolilla maata. Taantuvilla teollisuusalueilla ja laskevan väestökehityksen seuduilla monet suurilla uhrauksilla rakennetut omakotitalot eivät käy kaupaksi. On vaikea muuttaa työn perässä kun koko omaisuus on usein kiinni talossa, jota ei saa myytyä.
Asuntokannan vanheneminen ja rakentamisen laatu saattaa aiheuttaa ongelmia muuallakin kuin näillä taantuvilla alueilla. Jopa pääkaupunkiseudulla on omakotitaloja ja rivitaloja, joita on taloudellisessa mielessä aika vaarallista lähteä ostamaan. Usein ne ovat niin huonossa kunnossa, että suurempaa arvoa on ainoastaan tontilla, jolle ne on rakennettu. Entä kun tontti ei ole oma vaan jonkun muun, useimmiten kaupungin? Kiinteistöverojen nousulle ei näy loppua.
Lisäksi Suomen asumista koskeva lainsäädäntö laahaa monessa suhteessa jäljessä ja tarjoaa uusia vaaranpaikkoja asunnonostajille ja vastaavasti porsaanreikiä keinottelijoille. Tähän palaan myöhemmin.
Ongelmat ovat erilaisia eri puolilla maata. Taantuvilla teollisuusalueilla ja laskevan väestökehityksen seuduilla monet suurilla uhrauksilla rakennetut omakotitalot eivät käy kaupaksi. On vaikea muuttaa työn perässä kun koko omaisuus on usein kiinni talossa, jota ei saa myytyä.
Asuntokannan vanheneminen ja rakentamisen laatu saattaa aiheuttaa ongelmia muuallakin kuin näillä taantuvilla alueilla. Jopa pääkaupunkiseudulla on omakotitaloja ja rivitaloja, joita on taloudellisessa mielessä aika vaarallista lähteä ostamaan. Usein ne ovat niin huonossa kunnossa, että suurempaa arvoa on ainoastaan tontilla, jolle ne on rakennettu. Entä kun tontti ei ole oma vaan jonkun muun, useimmiten kaupungin? Kiinteistöverojen nousulle ei näy loppua.
Lisäksi Suomen asumista koskeva lainsäädäntö laahaa monessa suhteessa jäljessä ja tarjoaa uusia vaaranpaikkoja asunnonostajille ja vastaavasti porsaanreikiä keinottelijoille. Tähän palaan myöhemmin.
sunnuntai 24. kesäkuuta 2018
Väestön vanhenemiseen liittyvät ongelmat
Silloin kun nykyistä työeläkejärjestelmää luotiin, ihmisten odotettavissa oleva eläkeikä eläkkeelle siirryttäessä oli jotain ihan muuta kuin nyt. Koko systeemi perustui olettamukselle, että eläkkeellä ollaan korkeintaan viitisen vuotta ja sitten kuollaan pois. Nyt eletään vielä 20-30 vuotta eläkkeelle siirtymisen jälkeen ja ainakin toistaiseksi tämä kehitys näyttää jatkuvan.
Ongelmana on tietysti rahoitus. Kaikki oli hyvin niin kauan kun ikäluokat olivat suunnilleen saman suuruisia ja työelämässä kaikki meni hyvin. Töitä riitti ja palkallaan pystyi elämään. Aluksi työeläkemaksut olivat pieniä ja ne otettiin työnantajan kukkarosta. Nyt jokaisesta ansaitusta palkkaeurosta menee osa jo eläkkeellä olevien eläkkeiden maksamiseen. Toisin kuin monet nykyeläkeläiset kuvittelevat, he eivät ole itse eläkkeitään maksaneet vaan suurimman osan rahoittavat nyt työelämässä olevat.
Olettamukset - tasaiset ikäluokat ja vakaa talous - eivät ole toteutuneet. Vielä työeläkerahastoissa on mistä ottaa, mutta jossain vaiheessa ne ehtyvät. Kun nuoremmille ikäluokille alkaa valjeta, että he eivät koskaan tule saamaan sellaista eläkettä kuin vanhempansa, he saattavat alkaa kapinoida.
Ongelmana on tietysti rahoitus. Kaikki oli hyvin niin kauan kun ikäluokat olivat suunnilleen saman suuruisia ja työelämässä kaikki meni hyvin. Töitä riitti ja palkallaan pystyi elämään. Aluksi työeläkemaksut olivat pieniä ja ne otettiin työnantajan kukkarosta. Nyt jokaisesta ansaitusta palkkaeurosta menee osa jo eläkkeellä olevien eläkkeiden maksamiseen. Toisin kuin monet nykyeläkeläiset kuvittelevat, he eivät ole itse eläkkeitään maksaneet vaan suurimman osan rahoittavat nyt työelämässä olevat.
Olettamukset - tasaiset ikäluokat ja vakaa talous - eivät ole toteutuneet. Vielä työeläkerahastoissa on mistä ottaa, mutta jossain vaiheessa ne ehtyvät. Kun nuoremmille ikäluokille alkaa valjeta, että he eivät koskaan tule saamaan sellaista eläkettä kuin vanhempansa, he saattavat alkaa kapinoida.
perjantai 22. kesäkuuta 2018
Työhön liittyvät ongelmat
Maailma on muuttunut ratkaisevasti viimeisten viidenkymmenen, kahdenkymmenen ja jopa kymmenen vuoden sisällä. Kun tulin työelämään 60-luvulla, työpaikoista ei ollut puutetta. Yritykset ottivat mielellään porukkaa töihin vaikkei siihen olisi juuri sillä hetkellä ollut tarvettakaan. Nuoria ihmisiä otettiin firmaan kasvamaan ja oppimaan talon tavoille. Elettiin aikaa ennen työeläkkeiden tuloa ja muita 60-70-luvun sosiaalisia uudistuksia. Työllistäminen oli halpaa ja tulevaisuus näytti valoisalta.
Nyt eletään aivan toisenlaisessa maailmassa. Teollisten työpaikkojen määrä on vähentynyt murto-osaan entisestä. Palvelu-alat eivät ole pystyneet työllistämään vapautuvaa työvoimaa siinä määrin kuin joskus kaavailtiin. Lainsäädäntö ja rakenteet ovat edelleen suurelta osin samanlaisia kuin ne olivat menneinä hyvinä vuosina. Perusolettamus on edelleen, että työpaikka on vakinainen ja kokoaikainen ja että siitä saadulla palkalla pystyy elättämään itsensä. Nykyään mikään näistä olettamuksista ei pidä paikkansa kuin yhä pienenevän onnekkaiden osan kohdalla.
Tähän kehitykseen on tietysti monenlaisia syitä, sekä yleismaailmallisia että ihan kotikutoisiakin. Toisen maailmansodan jälkeen alkanut jälleenrakennus sai aikaan mahtavan talouskasvun. Nyt maailma on tältä osin valmis. Kasvu ei enää jatku entisessä laajuudessa. Vauraus jakaantuu yhä pienemmälle osalle maailman väestöä. Digitalisaatio ja internet ovat mullistaneet maailman. Tekoäly on vasta tuloillaan, mutta se tulee entisestään vähentämään työvoiman tarvetta. Nyt jo lasketaan, että noin 20% työvoimasta pystyisi selviytymään nykyisistä töistä. Loppu 80% on ylijäämäväestöä, joka kuitenkin olisi jollain lailla elätettävä.
Nyt eletään aivan toisenlaisessa maailmassa. Teollisten työpaikkojen määrä on vähentynyt murto-osaan entisestä. Palvelu-alat eivät ole pystyneet työllistämään vapautuvaa työvoimaa siinä määrin kuin joskus kaavailtiin. Lainsäädäntö ja rakenteet ovat edelleen suurelta osin samanlaisia kuin ne olivat menneinä hyvinä vuosina. Perusolettamus on edelleen, että työpaikka on vakinainen ja kokoaikainen ja että siitä saadulla palkalla pystyy elättämään itsensä. Nykyään mikään näistä olettamuksista ei pidä paikkansa kuin yhä pienenevän onnekkaiden osan kohdalla.
Tähän kehitykseen on tietysti monenlaisia syitä, sekä yleismaailmallisia että ihan kotikutoisiakin. Toisen maailmansodan jälkeen alkanut jälleenrakennus sai aikaan mahtavan talouskasvun. Nyt maailma on tältä osin valmis. Kasvu ei enää jatku entisessä laajuudessa. Vauraus jakaantuu yhä pienemmälle osalle maailman väestöä. Digitalisaatio ja internet ovat mullistaneet maailman. Tekoäly on vasta tuloillaan, mutta se tulee entisestään vähentämään työvoiman tarvetta. Nyt jo lasketaan, että noin 20% työvoimasta pystyisi selviytymään nykyisistä töistä. Loppu 80% on ylijäämäväestöä, joka kuitenkin olisi jollain lailla elätettävä.
torstai 21. kesäkuuta 2018
Pilviä tulevaisuuden taivaalla
En ole kolmeen vuoteen tähän blogiin kirjoittanut, mutta nyt tekee mieli alkaa taas ennustajaksi.
Kun Sipilän hallitus aloitti, olin aika toiveikas sen suhteen. Käärittäisiin hihat ja ryhdyttäisiin hommiin. Tehtäisiin tarvittavat rakenneuudistukset. Ei sorruttaisi puoluepolitikointiin eikä lehmänkauppoihin. Lakiehdotukset ja uudistukset olisivat hyvin valmisteltuja ja kaikkien asianosaisten mielipiteet olisi huomioitu. Kun linja olisi valittu, sen takana seisottaisiin. Jos kannatusta ei olisi, ei kynsin hampain pidettäisi kiinni vallasta.
Miten on käynyt? Kaikenlaista on puuhailtu, mutta mitään ei ole saatu aikaan. Jos taloudessa on nousua tapahtunut, siitä on kiittäminen kansainvälistä suhdannekehitystä, ei suinkaan Suomen nykyistä hallitusta. Mitään kunnollisia rakenneuudistuksia ei ole tehty. Sen sijaan on puuhasteltu epäolennaisten ja suorastaan vahingollisten, mutta lähinnä pääministeripuolueelle hyödyllisten uudistusten parissa.
Siinä vaiheessa kun perussuomalainen puolue hajosi Sipilän olisi ehdottomasti pitänyt pyytää presidentiltä hallituksen eroa. Uudet vaalit olisi ollut demokraattinen vaihtoehto. Sen sijaan nyt hallituksessa taitaa olla peräti kahdeksan ministeriä, joiden puolue siniset on mielipidetiedusteluissa saanut alle kahden prosentin kannatuksen. Ja silti hallitus sinnittelee yhden eduskuntapaikan enemmistöllä vallassa. Ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Ennustuksilla ja mielipiteillä jatkan seuraavassa kirjoituksessani.
Kun Sipilän hallitus aloitti, olin aika toiveikas sen suhteen. Käärittäisiin hihat ja ryhdyttäisiin hommiin. Tehtäisiin tarvittavat rakenneuudistukset. Ei sorruttaisi puoluepolitikointiin eikä lehmänkauppoihin. Lakiehdotukset ja uudistukset olisivat hyvin valmisteltuja ja kaikkien asianosaisten mielipiteet olisi huomioitu. Kun linja olisi valittu, sen takana seisottaisiin. Jos kannatusta ei olisi, ei kynsin hampain pidettäisi kiinni vallasta.
Miten on käynyt? Kaikenlaista on puuhailtu, mutta mitään ei ole saatu aikaan. Jos taloudessa on nousua tapahtunut, siitä on kiittäminen kansainvälistä suhdannekehitystä, ei suinkaan Suomen nykyistä hallitusta. Mitään kunnollisia rakenneuudistuksia ei ole tehty. Sen sijaan on puuhasteltu epäolennaisten ja suorastaan vahingollisten, mutta lähinnä pääministeripuolueelle hyödyllisten uudistusten parissa.
Siinä vaiheessa kun perussuomalainen puolue hajosi Sipilän olisi ehdottomasti pitänyt pyytää presidentiltä hallituksen eroa. Uudet vaalit olisi ollut demokraattinen vaihtoehto. Sen sijaan nyt hallituksessa taitaa olla peräti kahdeksan ministeriä, joiden puolue siniset on mielipidetiedusteluissa saanut alle kahden prosentin kannatuksen. Ja silti hallitus sinnittelee yhden eduskuntapaikan enemmistöllä vallassa. Ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.
Ennustuksilla ja mielipiteillä jatkan seuraavassa kirjoituksessani.
Tilaa:
Kommentit (Atom)