on tullut työpaikoille. Kun valtaosa työpaikoista alkaa olla määrä- tai osa-aikaisia, tilapäisiä tai projektiluontoisia, on selvä että taistelu niistä kiihtyy. Niilläkin onnellisilla, joilla on vakinainen ja ehkä jopa kohtalaisen hyvin palkattu työpaikka on omat ongelmansa.
En ole ollut työelämässä 2000-luvun alun jälkeen, mutta kun olen sivusta seurannut lähipiirin ja tuttavien kokemuksia ei vaikuta siltä, että tilanne olisi mennyt ainakaan parempaan suuntaan. Jo silloin kun vielä olin "kentällä" alkoi meno olla aika tappavaa. Epävarmuus omasta asemasta ja työpaikan säilymisestä sai ihmiset näkemään toisensa uhkana, jota torjumaan kehitettiin mitä moninaisimpia torjuntakeinoja. Poissa oli yhteisöllisyys ja se leppoisa työilmapiiri, joka leimasi työelämäni alkutaipaleita.
Kun yritän muistella, milloin tämä kehityssuunta alkoi täällä Suomessa, tulee mieleeni ensimmäisenä 90-luvun lama. Sitä ennen, vielä 80-luvun loppupuolella, yhteiseen hiileen puhallettiin ja ilmapiiri oli toiverikas. Työpaikoilla oli innostunut tunnelma ja työkavereista tuli monesti suorastaan ystäviä. Työpaikka on kuin toinen koti. Sitten alkoi lama, yt-neuvottelut, lomautukset ja irtisanomiset ja kaikki muuttui. Työpaikat myytiin alta pois, firmoja fuusioitiin toisiin. Työtehtäviä lakkautettiin. Eläkkeelle lähtijöiden tilalle ei palkattu uusia. Sijaisia ei palkattu ja palkattomat ylityöt olivat monelle ainoa mahdollisuus selvitä töistään.
Ei ihme, jos nuoret eivät uskalla perustaa perhettä ja hankkia lapsia. Kuka uskaltaa olla poissa työpaikaltaan edes muutamaa kuukautta? Kun tulet takaisin, on ihme jos sinulla edes on työpaikkaa. Työtehtäväsi on jaettu muille ja työpisteesi on vallattu. Asema, jonka eteen olet tehnyt ehkä monta vuotta töitä, on menetetty. Parhaassakin tapauksessa kiinnostavimmat työsi ja entiset asiakassuhteesi ovat mennyttä ja saat alkaa kaiken alusta paljon entistä huonommista lähtökohdista.
Kaikenlainen kyräily ja klikkiytyminen työpaikoilla on lisääntynyt. Koko ajan etsitään toisista vikoja ja moittimisen aihetta jota voisi käyttää oman aseman pönkittämiseen. Omaa osaamista varjellaan eikä sitä missään nimessä jaeta muille. Uudelle tai muuten uhkaavalle kollegalle ei kerrota mitään hyödyllistä, päinvastoin hänelle asetetaan ansoja, joihin hänen toivotaan lankeavan.
Monesti työntekijä on oman alueensa paras asiantuntija ja voisi halutessaan tehdä paljon uuden kehittämiseksi ja työtapojen parantamiseksi. Nykytilanteessa näin ei tehdä, sillä uudistukset saattaisivat viedä alta oman työpaikan. Jotenkin on elantonsa ansaittava.
Pelottavaa ajatella, jos tämä toimintamalli koskee myös koko maan kehityksestä vastaavaa virkamieskuntaa ja hallintoa. Siitä minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta epäilen suuresti, että näin on. Miksi ihmeessä pitää luoda uusi 18 maakunnan hallintohimmeli? Jotta saataisiin lisää mehukkaita virkoja puoluepolitiikassa ansioituneille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti