Näyttää siltä, että nyt on viimein tajuttu, että suomalaiset velkaantuvat kovaa vauhtia ja asialle pitäisi tehdä jotain. Valtiovarainministeriö on suunnittelemassa (!!!) työryhmää, joka pohtisi keinoja luotonannon rajoittamiseen. Jo on aikakin. Epäilen vain, että ollaan jo jälkijunassa ja "suunnitteleminen", "työryhmä" ja "syksyllä" eivät kuulusta hyvältä. Pitäisi panna hihat heilumaan nyt eikä viidestoista päivä.
Pankithan ovat jo nyt aika hyvässä kontrollissa. Ongelma on jossain aivan muualla: taloyhtiölainoissa, holtittomassa sijoitusasuntobuumissa, vakuudettomissa kulutusluotoissa, lainanantajien olemattomassa kontrollissa ja auttamattomasti vanhentuneessa lainsäädännössä.
Tuli jopa mieleen sellainenkin ajatus, että ehkä pankkeihin kohdistunut tiukempi valvonta ja pankkikonttoreiden alasajo on saattanut jopa pahentaa tilannetta. Ennen oli useimmilla sentään lähistöllä pankkikonttori, jonne saattoi mennä maksamaan laskunsa ja parhaassa tapauksessa juttelemaan elävän ihmisen kanssa raha-asioistaan. Nyt et pysty edes tallettamaan käteistä rahaa tai tekemään nostoja tileiltäsi ilman hirveätä vaivaa ja ongelmia. Netistä sen sijaan saat rahaa napin painalluksella.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2018
perjantai 6. heinäkuuta 2018
Olemassaolon taistelu
on tullut työpaikoille. Kun valtaosa työpaikoista alkaa olla määrä- tai osa-aikaisia, tilapäisiä tai projektiluontoisia, on selvä että taistelu niistä kiihtyy. Niilläkin onnellisilla, joilla on vakinainen ja ehkä jopa kohtalaisen hyvin palkattu työpaikka on omat ongelmansa.
En ole ollut työelämässä 2000-luvun alun jälkeen, mutta kun olen sivusta seurannut lähipiirin ja tuttavien kokemuksia ei vaikuta siltä, että tilanne olisi mennyt ainakaan parempaan suuntaan. Jo silloin kun vielä olin "kentällä" alkoi meno olla aika tappavaa. Epävarmuus omasta asemasta ja työpaikan säilymisestä sai ihmiset näkemään toisensa uhkana, jota torjumaan kehitettiin mitä moninaisimpia torjuntakeinoja. Poissa oli yhteisöllisyys ja se leppoisa työilmapiiri, joka leimasi työelämäni alkutaipaleita.
Kun yritän muistella, milloin tämä kehityssuunta alkoi täällä Suomessa, tulee mieleeni ensimmäisenä 90-luvun lama. Sitä ennen, vielä 80-luvun loppupuolella, yhteiseen hiileen puhallettiin ja ilmapiiri oli toiverikas. Työpaikoilla oli innostunut tunnelma ja työkavereista tuli monesti suorastaan ystäviä. Työpaikka on kuin toinen koti. Sitten alkoi lama, yt-neuvottelut, lomautukset ja irtisanomiset ja kaikki muuttui. Työpaikat myytiin alta pois, firmoja fuusioitiin toisiin. Työtehtäviä lakkautettiin. Eläkkeelle lähtijöiden tilalle ei palkattu uusia. Sijaisia ei palkattu ja palkattomat ylityöt olivat monelle ainoa mahdollisuus selvitä töistään.
Ei ihme, jos nuoret eivät uskalla perustaa perhettä ja hankkia lapsia. Kuka uskaltaa olla poissa työpaikaltaan edes muutamaa kuukautta? Kun tulet takaisin, on ihme jos sinulla edes on työpaikkaa. Työtehtäväsi on jaettu muille ja työpisteesi on vallattu. Asema, jonka eteen olet tehnyt ehkä monta vuotta töitä, on menetetty. Parhaassakin tapauksessa kiinnostavimmat työsi ja entiset asiakassuhteesi ovat mennyttä ja saat alkaa kaiken alusta paljon entistä huonommista lähtökohdista.
Kaikenlainen kyräily ja klikkiytyminen työpaikoilla on lisääntynyt. Koko ajan etsitään toisista vikoja ja moittimisen aihetta jota voisi käyttää oman aseman pönkittämiseen. Omaa osaamista varjellaan eikä sitä missään nimessä jaeta muille. Uudelle tai muuten uhkaavalle kollegalle ei kerrota mitään hyödyllistä, päinvastoin hänelle asetetaan ansoja, joihin hänen toivotaan lankeavan.
Monesti työntekijä on oman alueensa paras asiantuntija ja voisi halutessaan tehdä paljon uuden kehittämiseksi ja työtapojen parantamiseksi. Nykytilanteessa näin ei tehdä, sillä uudistukset saattaisivat viedä alta oman työpaikan. Jotenkin on elantonsa ansaittava.
Pelottavaa ajatella, jos tämä toimintamalli koskee myös koko maan kehityksestä vastaavaa virkamieskuntaa ja hallintoa. Siitä minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta epäilen suuresti, että näin on. Miksi ihmeessä pitää luoda uusi 18 maakunnan hallintohimmeli? Jotta saataisiin lisää mehukkaita virkoja puoluepolitiikassa ansioituneille?
En ole ollut työelämässä 2000-luvun alun jälkeen, mutta kun olen sivusta seurannut lähipiirin ja tuttavien kokemuksia ei vaikuta siltä, että tilanne olisi mennyt ainakaan parempaan suuntaan. Jo silloin kun vielä olin "kentällä" alkoi meno olla aika tappavaa. Epävarmuus omasta asemasta ja työpaikan säilymisestä sai ihmiset näkemään toisensa uhkana, jota torjumaan kehitettiin mitä moninaisimpia torjuntakeinoja. Poissa oli yhteisöllisyys ja se leppoisa työilmapiiri, joka leimasi työelämäni alkutaipaleita.
Kun yritän muistella, milloin tämä kehityssuunta alkoi täällä Suomessa, tulee mieleeni ensimmäisenä 90-luvun lama. Sitä ennen, vielä 80-luvun loppupuolella, yhteiseen hiileen puhallettiin ja ilmapiiri oli toiverikas. Työpaikoilla oli innostunut tunnelma ja työkavereista tuli monesti suorastaan ystäviä. Työpaikka on kuin toinen koti. Sitten alkoi lama, yt-neuvottelut, lomautukset ja irtisanomiset ja kaikki muuttui. Työpaikat myytiin alta pois, firmoja fuusioitiin toisiin. Työtehtäviä lakkautettiin. Eläkkeelle lähtijöiden tilalle ei palkattu uusia. Sijaisia ei palkattu ja palkattomat ylityöt olivat monelle ainoa mahdollisuus selvitä töistään.
Ei ihme, jos nuoret eivät uskalla perustaa perhettä ja hankkia lapsia. Kuka uskaltaa olla poissa työpaikaltaan edes muutamaa kuukautta? Kun tulet takaisin, on ihme jos sinulla edes on työpaikkaa. Työtehtäväsi on jaettu muille ja työpisteesi on vallattu. Asema, jonka eteen olet tehnyt ehkä monta vuotta töitä, on menetetty. Parhaassakin tapauksessa kiinnostavimmat työsi ja entiset asiakassuhteesi ovat mennyttä ja saat alkaa kaiken alusta paljon entistä huonommista lähtökohdista.
Kaikenlainen kyräily ja klikkiytyminen työpaikoilla on lisääntynyt. Koko ajan etsitään toisista vikoja ja moittimisen aihetta jota voisi käyttää oman aseman pönkittämiseen. Omaa osaamista varjellaan eikä sitä missään nimessä jaeta muille. Uudelle tai muuten uhkaavalle kollegalle ei kerrota mitään hyödyllistä, päinvastoin hänelle asetetaan ansoja, joihin hänen toivotaan lankeavan.
Monesti työntekijä on oman alueensa paras asiantuntija ja voisi halutessaan tehdä paljon uuden kehittämiseksi ja työtapojen parantamiseksi. Nykytilanteessa näin ei tehdä, sillä uudistukset saattaisivat viedä alta oman työpaikan. Jotenkin on elantonsa ansaittava.
Pelottavaa ajatella, jos tämä toimintamalli koskee myös koko maan kehityksestä vastaavaa virkamieskuntaa ja hallintoa. Siitä minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta epäilen suuresti, että näin on. Miksi ihmeessä pitää luoda uusi 18 maakunnan hallintohimmeli? Jotta saataisiin lisää mehukkaita virkoja puoluepolitiikassa ansioituneille?
tiistai 3. heinäkuuta 2018
Mitä on työttömyys?
Työttömyyden käsite tuntuu Suomessa olevan hyvin tulkinnanvarainen juttu. On olemassa erilaisia tilastoja, työministeriön luvut, tilastokeskuksen tilastot, työllisyysprosentti jne. Kuka oikein on työtön? Tuntuu, että jokainen taho tulkitsee asiaa omien intressiensä mukaan.
Yksinkertaisin määritelmä lienee, että työttömyys on työkykyisten jäämistä työvoiman ulkopuolelle. Kuinka paljon ulkopuolella pitäisi olla? Onko henkilö, joka tilastointiviikolla on tehnyt vähintään tunnin ansiotyötä todella työllinen eikä työtön, niin kuin tilastot tulkitsevat?
Ammoisina aikoina, Kekkosen valtakaudella, oli katastrofi kun työttömiä oli muistaakseni noin 60.000. Presidentti julisti, että kysymyksessä on kansallinen hätätila ja polkaisi pystyyn hätätilahallituksen asiaa hoitamaan. Taisivat tilastot olla siihen aikaan vähän eri tavalla rakennettuja. Veikkaan, että silloinen käsitys työttömyydestä oli lähempänä nykyistä käsitettä "laaja työttömyys", josta julkisuudessa ei juuri puhuta, koska se olisi vallassaolijoille liian kiusallista.
Huhtikuussa 2018 laaja työttömyys Suomessa oli 17,8 prosenttia eli noin 467.400 henkeä. Tällöin työttömiksi on luettu paitsi työttömät työnhakijat myös palkkatuella työllistetyt sekä työvoimakoulutuksessa ja vastaavissa palveluissa olevat. Ja täytyy muistaa että työssä olevien tilastoon pääsee kun on tehnyt viikossa tunninkin ansiotyötä. Ei hyvältä näytä. Tässä luvussa on nousua viime vuodesta noin 30.600 henkeä.
Tämän kevään aikana on kiistan aiheena olleet erilaiset aktiivimallit, joilla työttömiä patistetaan töihin. Olen käsittänyt, että perusperiaatteena on, että kolmen kuukauden aikana on tehtävä vähintään 18 tuntia työtä karenssilta välttyäkseen. Malli muuttaa työttömyysturvan entistä sekavammaksi, sillä esimerkiksi jos ansiot nousevat yli 300 euron per kk, joutuu ns. sovitellun päivärahan piiriin. Lienee todistettua, että tämä käytäntö on tulkinnanvaraista ja useimmiten saa aikaan katkoja päivärahan maksatuksessa.
Malli ei missään tapauksessa valmis, minkä työministeri itsekin tunnustaa . Jossain televisiohaastattelussa hän myönsi, että alun perin oli tarkoitus siirtyä aktiivimalleihin vasta ensi vuoden alussa, jolloin otetaan käyttöön kansallinen tulorekisteri = järjestelmä jonne palkka- ja tulotiedot siirtyvät reaaliaikaisesti. Ilmeisesti poliittinen paine - pääministeripuolueen kiihkeä halu päästä tavoiteltuun 73 prosentin työllisyysasteeseen - aiheutti aktiivimallien aikaistuksen.
Mitä sitten pitäisi työttömyydelle tehdä? Näin puusta katsoen vaikuttaa siltä, että painetta on koko ajan pantu melkein pelkästään työttömille. Työnantajia kohdellaan melkein silkkihansikkain. He saavat työvoimaa käyttöönsä melkein ilmaiseksi työharjoittelijoina ja tukityöllistettyinä. Miksi maksaa palkkaa, kun ilmaiseksikin saa? Pulaa ei ole työvoimasta vaan palkanmaksajista.
Suomi ei tietysti ole ainoa maa, joka kamppailee työttömyyden ja muiden globalisaation aiheuttamien ongelmien kanssa. Miten tämä kaikki vaikutta ilmapiiriin työpaikoilla, ihmisten mielenterveyteen, haluun tehdä tarvittavia uudistuksia ja luoda uutta, tulevaisuuden uskoon ja moniin muihin asioihin?
Siitä seuraavassa kirjoituksessa.
Yksinkertaisin määritelmä lienee, että työttömyys on työkykyisten jäämistä työvoiman ulkopuolelle. Kuinka paljon ulkopuolella pitäisi olla? Onko henkilö, joka tilastointiviikolla on tehnyt vähintään tunnin ansiotyötä todella työllinen eikä työtön, niin kuin tilastot tulkitsevat?
Ammoisina aikoina, Kekkosen valtakaudella, oli katastrofi kun työttömiä oli muistaakseni noin 60.000. Presidentti julisti, että kysymyksessä on kansallinen hätätila ja polkaisi pystyyn hätätilahallituksen asiaa hoitamaan. Taisivat tilastot olla siihen aikaan vähän eri tavalla rakennettuja. Veikkaan, että silloinen käsitys työttömyydestä oli lähempänä nykyistä käsitettä "laaja työttömyys", josta julkisuudessa ei juuri puhuta, koska se olisi vallassaolijoille liian kiusallista.
Huhtikuussa 2018 laaja työttömyys Suomessa oli 17,8 prosenttia eli noin 467.400 henkeä. Tällöin työttömiksi on luettu paitsi työttömät työnhakijat myös palkkatuella työllistetyt sekä työvoimakoulutuksessa ja vastaavissa palveluissa olevat. Ja täytyy muistaa että työssä olevien tilastoon pääsee kun on tehnyt viikossa tunninkin ansiotyötä. Ei hyvältä näytä. Tässä luvussa on nousua viime vuodesta noin 30.600 henkeä.
Tämän kevään aikana on kiistan aiheena olleet erilaiset aktiivimallit, joilla työttömiä patistetaan töihin. Olen käsittänyt, että perusperiaatteena on, että kolmen kuukauden aikana on tehtävä vähintään 18 tuntia työtä karenssilta välttyäkseen. Malli muuttaa työttömyysturvan entistä sekavammaksi, sillä esimerkiksi jos ansiot nousevat yli 300 euron per kk, joutuu ns. sovitellun päivärahan piiriin. Lienee todistettua, että tämä käytäntö on tulkinnanvaraista ja useimmiten saa aikaan katkoja päivärahan maksatuksessa.
Malli ei missään tapauksessa valmis, minkä työministeri itsekin tunnustaa . Jossain televisiohaastattelussa hän myönsi, että alun perin oli tarkoitus siirtyä aktiivimalleihin vasta ensi vuoden alussa, jolloin otetaan käyttöön kansallinen tulorekisteri = järjestelmä jonne palkka- ja tulotiedot siirtyvät reaaliaikaisesti. Ilmeisesti poliittinen paine - pääministeripuolueen kiihkeä halu päästä tavoiteltuun 73 prosentin työllisyysasteeseen - aiheutti aktiivimallien aikaistuksen.
Mitä sitten pitäisi työttömyydelle tehdä? Näin puusta katsoen vaikuttaa siltä, että painetta on koko ajan pantu melkein pelkästään työttömille. Työnantajia kohdellaan melkein silkkihansikkain. He saavat työvoimaa käyttöönsä melkein ilmaiseksi työharjoittelijoina ja tukityöllistettyinä. Miksi maksaa palkkaa, kun ilmaiseksikin saa? Pulaa ei ole työvoimasta vaan palkanmaksajista.
Suomi ei tietysti ole ainoa maa, joka kamppailee työttömyyden ja muiden globalisaation aiheuttamien ongelmien kanssa. Miten tämä kaikki vaikutta ilmapiiriin työpaikoilla, ihmisten mielenterveyteen, haluun tehdä tarvittavia uudistuksia ja luoda uutta, tulevaisuuden uskoon ja moniin muihin asioihin?
Siitä seuraavassa kirjoituksessa.
sunnuntai 1. heinäkuuta 2018
Konkurssilain ja ulosoton uudistusta kaivataan
Tällä hetkellä Suomessa on menossa holtiton lainantarjonta. Asialla eivät juuri ole pankit vaan mieletön määrä yksityisiä lainantarjoajia. Omaan sähköpostiini tulvii lainatarjouksia - päivittäinen saldo on yleensä puolisen tusinaa. Pikavippilainasäännösten muuttaminen ei parantanut vaan päinvastoin pahensi asiaa. Nyt tarjotaan ja otetaan entistä suurempia lainoja. Tuntuu, että näillä velantarjoajilla ei ole minkäänlaista vastuuta. Jos velallinen ei pysty maksamaan, ulosottoon vaan.
Suomen konkurssilainsäädäntö on pääosin 150 vuoden takaista (v.1868 konkurssisääntö). Tässä ajassa maailma on muuttunut kokonaan toisenlaiseksi. Miten Runeberg kirjoittikaan: "Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää" tai jotain sinne päin. Lakia on toki uudistettu, mm. v.2004 säädettiin uusi konkurssilaki ja samoihin aikoihin säädettiin laki yksityishenkilön velkajärjestelystä. Mikään näistä uudistuksista ei ole ratkaissut pahimpia ongelmia, ne ovat tarjonneet vain laastaria haavoille ja jonkinlaista silmänlumetta.
Ennustan, että velkaongelmat tulevat lähimmän viiden vuoden aikana pahenemaan siinä määrin, että jollei mitään tehdä tilanne kriisiytyy pahasti. Velat lankeavat maksettaviksi, korot nousevat, yrityksiä menee konkurssiin ja lopettaa toimintansa, työttömyys nousee ennätyslukemin ja ihmisten yleinen agressiivisuus lisääntyy. Nykyinen tilanne johtaa siihen, että osa kansasta syrjäytyy lopullisesti.
Kun konkurssilainsäädäntö aikanaan luotiin, olettamus oli, että velallinen on aina yksityishenkilö ja velkoja jokin julkisoikeudellinen yhteisö (valtion laitos kuten Kela, verottaja tms). Nyt velkojat ovat yksityishenkilöitä tai perintäfirmoja joille lainasaatavat on myyty. Ulosotto toimii mekaanisesti eikä moni velallinen milloinkaan pääse veloistaan. Yleinen vanhenemisaika on 15 vuotta, mutta tähänkin velkojalle löytyy porsaanreikiä ja velalliselle ansoja, joihin voi astua. Velat kasvavat uskomattoman nopeasti korkoa korolle eikä satunnainen lyhennys (esimerkiksi ylimääräinen tulo kuten veronpalautus, jonka ulosottomies automaattisesti kuittaa) tilannetta paranna. Jokaisesta lyhennyksestä tai perittävästä määrästä menee osa ulosottomiehelle ja osalla "lyhennetään velkoja". Käytännössä pääoma ei lyhene vaan peritty raha menee korkojen lyhennykseksi. Velka kasvaa kasvamistaan.
Useimmissa länsimaissa on huomattavasti liberaalimpi käytäntö. Sallitaan ns. henkilökohtainen konkurssi, joka tarkoittaa yksityishenkilöille mahdollisuutta vapautua veloistaan henkilökohtaisen konkurssin kautta. Toki Suomessakin laki mahdollistaa luonnollisen henkilön konkurssin, mutta se ei vapauta häntä veloistaan eli on yhtä tyhjän kanssa. Tällainen vapauttava lainsäädäntö on jossain muodossa voimassa ainakin USA:ssa, Kanadassa, Belgiassa, Ranskassa, Britanniassa ja Espanjassa. Toki on rajoittavia säädöksiä esimerkiksi rikosperusteisille veloille, mutta kaiken kaikkiaan tämä menettely ei syrjäytä ihmisiä kuten Suomen nykyinen järjestelmä. On tunnustettava, että velan myöntäjällä on vastuunsa, josta ei pitäisi voida laistaa. Viime kädessä nykyinen järjestelmä on yksi niitä kuuluisia työllistymisen esteitä ja rakenteellisia virheitä, jotka viime kädessä koituvat meidän kaikkien maksettavaksi.
Suomen konkurssilainsäädäntö on pääosin 150 vuoden takaista (v.1868 konkurssisääntö). Tässä ajassa maailma on muuttunut kokonaan toisenlaiseksi. Miten Runeberg kirjoittikaan: "Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää" tai jotain sinne päin. Lakia on toki uudistettu, mm. v.2004 säädettiin uusi konkurssilaki ja samoihin aikoihin säädettiin laki yksityishenkilön velkajärjestelystä. Mikään näistä uudistuksista ei ole ratkaissut pahimpia ongelmia, ne ovat tarjonneet vain laastaria haavoille ja jonkinlaista silmänlumetta.
Ennustan, että velkaongelmat tulevat lähimmän viiden vuoden aikana pahenemaan siinä määrin, että jollei mitään tehdä tilanne kriisiytyy pahasti. Velat lankeavat maksettaviksi, korot nousevat, yrityksiä menee konkurssiin ja lopettaa toimintansa, työttömyys nousee ennätyslukemin ja ihmisten yleinen agressiivisuus lisääntyy. Nykyinen tilanne johtaa siihen, että osa kansasta syrjäytyy lopullisesti.
Kun konkurssilainsäädäntö aikanaan luotiin, olettamus oli, että velallinen on aina yksityishenkilö ja velkoja jokin julkisoikeudellinen yhteisö (valtion laitos kuten Kela, verottaja tms). Nyt velkojat ovat yksityishenkilöitä tai perintäfirmoja joille lainasaatavat on myyty. Ulosotto toimii mekaanisesti eikä moni velallinen milloinkaan pääse veloistaan. Yleinen vanhenemisaika on 15 vuotta, mutta tähänkin velkojalle löytyy porsaanreikiä ja velalliselle ansoja, joihin voi astua. Velat kasvavat uskomattoman nopeasti korkoa korolle eikä satunnainen lyhennys (esimerkiksi ylimääräinen tulo kuten veronpalautus, jonka ulosottomies automaattisesti kuittaa) tilannetta paranna. Jokaisesta lyhennyksestä tai perittävästä määrästä menee osa ulosottomiehelle ja osalla "lyhennetään velkoja". Käytännössä pääoma ei lyhene vaan peritty raha menee korkojen lyhennykseksi. Velka kasvaa kasvamistaan.
Useimmissa länsimaissa on huomattavasti liberaalimpi käytäntö. Sallitaan ns. henkilökohtainen konkurssi, joka tarkoittaa yksityishenkilöille mahdollisuutta vapautua veloistaan henkilökohtaisen konkurssin kautta. Toki Suomessakin laki mahdollistaa luonnollisen henkilön konkurssin, mutta se ei vapauta häntä veloistaan eli on yhtä tyhjän kanssa. Tällainen vapauttava lainsäädäntö on jossain muodossa voimassa ainakin USA:ssa, Kanadassa, Belgiassa, Ranskassa, Britanniassa ja Espanjassa. Toki on rajoittavia säädöksiä esimerkiksi rikosperusteisille veloille, mutta kaiken kaikkiaan tämä menettely ei syrjäytä ihmisiä kuten Suomen nykyinen järjestelmä. On tunnustettava, että velan myöntäjällä on vastuunsa, josta ei pitäisi voida laistaa. Viime kädessä nykyinen järjestelmä on yksi niitä kuuluisia työllistymisen esteitä ja rakenteellisia virheitä, jotka viime kädessä koituvat meidän kaikkien maksettavaksi.
Tilaa:
Kommentit (Atom)